Tällä hetkellä, tunnemaailmani on niin herkkä, että pienetkin asiat voivat aiheuttaa valtaisat tunnemyllerrykset. Onnen ja ilon tunteet on tullessaan hyvin voimakkaita, mutta myös toinen äärilaita - suru ja pelko, nekin iskevät tullessaan järjettömällä paineella. Tähänkin viikonloppuun on mahtunut molempia tunteita roppakaupalla. Tämä viikonloppu on ollut täynnä ihania, onnellisia asioita, mutta samassa ne on herättäneet myös niitä surun ja pelon tunteita. Menettämisen tuska korostuu ehkä juuri silloin, kun tajuaa kuinka paljon menetettävää onkaan! Tällä hetkellä silmät ovat turvoksissa itkemisestä ja kyynelten läpi on vaikea nähdä kirjoittaa.. mutta kirjoitan, haluan tämän ulos sisältäni.

Yleensä kun olen surrut, on siihen ollut jokin selkeä syy. Nyt suru on niin todella kokonaisvaltaista, että siihen liittyy miljoona asiaa. Tähän sairauteen liittyy niin paljon surun tunteita ja menettämisen pelkoa. Tänään kohteena on lapset, mun rakkaat. Ja tähän viiikonloppuun onkin mahtunut paljon lapsiin liittyviä asioita.

Kahdeksan vuotiaalla tyttärelläni oli parhaat koulukaverinsa (ja yksi lisälapsi koulun ulkopuolelta) meillä perjantaina viettämässä pyjamabileitä. Muutama ihminen ihmetteli naureskellen, että kuinka mä jaksan tällaisia partyja järjestää.. No, vastaushan on, että jaksan, koska haluan jaksaa. Haluan, etä mun lapsilla on ihana normaali elämä, vaikka äiti onkin sairas. Haluan, että lapset saavat iloisia muistoja ja haluan myös järjestää heille kivoja juttuja.. - kyllä, pelkään, että aika loppuu kesken. Pelkään että en ole täällä järjestämässä niitä bileitä sitten myöhemmin. Jos olen näistä asioista jollekin maininnut, olen saattanut saada vastauksen, että ei kannattaisi moisia vielä edes ajatellakaan. Miksi ei pitäisi? Olen miettinyt, ja tullut siihen tulokseen, että vakavan sairauden äärellä mulla on oikeus näihin ajatuksiin! Toisaalta, en myöskään näille ajatuksilleni mitään voi, joten parempi käsitellä. Ja ei, en itsekään usko, että tästä olen salamana mihinkään kuolemassa, mutta kyllä, luulen että aikaa mulla on lasteni kanssa kuin keskiverto äidillä. Koskaanhan sitä ei voi tietää, mutta tämä nyt on vain tunne ja hyvin vahva sellainen.

Pyjämabileet oli kyllä tosi hauskat, oikeesti! Jaksaminen ei todellakaan ollut koetuksella, päin vastoin akku latautui varmasti enemmän kuin pitkään aikaan :) Istuttiin tyttöjen kanssa saunan jälkeen keittiössä iltapalalla ja tytöillä oli jotkut hauskat jutut ja huomasin aidosti nauravani ja onnen tunteet läikähteli sisällä... Olin unohtanut sairaudenkin hetkeksi ja oikeasti osasin olla onnellinen jostakin pikkujutusta. Olin myös niin onnellinen siitä, että lapsilla näytti olevan niin kivaa!  Tulin miettineeksi illan aikana, että onneksi tyttärelläni on niin tosi ihanat ystävät, empaattisia, fiksuja, neuvottelutaitoisa ja ihania tyttöjä. Ystävät ovat rikkaus.. Toivon, ja uskonkin, että nää ystävyyssuhteet kantavat pitkälle. 

Tänään olimme hyvän ystäväni lapsen ristiäisissä. pyjamabile univelka ehkä hiukan herkisti entisestään, mutta myös muuten tämän pikkupojun syntymä on ollut mulle tosi herkkää aikaa. Olen onnellinen pienestä uudesta ihmeestä ystäväni perheessä, mutta toisaalta elämän jatkuminen ymärillä muistuttaa omasta tilanteesta jollakin lailla. Vaikka meillä lapsiluku oli jo ennen syöpää niin sanotusti täynnä, niin kyllähän syöpä kuitenkin päätti asian lopullisesti. Yleisesti ottaen lapsen saanti syöpähoitojen jälkeen on joissakin tapauksissa mahdollista, mutta esimerkiksi omassa tilanteessani hormonipositiivisen uusiutunutta syöpää sairastavana se ei todellakaan ole enää vaihtoehto, se ei ole mahdollista! Ihmiset on välillä ajattelemattomia, saatetaan sanoa, että "hankkikaa tekin nyt vielä iltatähti" tai "varo vaan saat vauvakuumeen" tai jotain muuta vastaavaa. Vaikka mulla ei vauvahaaveita olekaan, niin silti ne kolahtaa sisälläni joka kerta, koska se muistuttaa kokonaisvaltaisesti tästä tilanteesta - omat valinnan mahdollisuudet oman elämänkulun suhteen tällaisissa asioissa ovat aika vähäiset. Vauvahaaveita ei siis ole, mutta suurimpana toiveenani on, että jaksaisin olla mahdollisimman hyvä äiti sairauden keskellä näille jo olevillekin lapsilleni, ja että saisin olla heidän elämässään ainakin niin pitkään, että heidän omat siipensä kantavat. 

Peittelin muutama tunti sitten 6-vuotiaan poikaani sänkyynsä yöunille. Poika oli edellisen yön yökylässä - ensimmäistä kerran oman kaverinsa luona. Pojilla oli ollut tosi kivaa ja kaikki oli sujunut mukavasti, mutta tunnusti kuitenkin hiukan ikävöineensä äitiä. Siinä sitten höpsöteltiin, pusuteltiin ja juteltiin ja teki mieli vaan rutistaa tuota pientä rakasta rintaa vasten, eikä päästää ollenkaan pois.. Näinä hetkinä tulee samalla voimakas menettämisen pelko, pelkään että joudun lähtemään lasteni luota liian varhain - miten heidän sitten käy? Tiedän, että heillä on hyvä ja rakstava isä, joka pitää heistä huolen. Tiedän myös että meillä on sukulaisia ja ystäviä jotka tulisivat olemaan tukena - mutta olisi valehtelua väittää, että äitiä voisi mitenkään korvata. Siinä kun pojun kanssa höpöteltiin, mietittiin myös päivällä olleita ristiäisjuhlia ja vauva asioita. Poikani mietti että sitten kuin hänestä tulee isä, niin minusta tulee mummo - siinä vaiheessa taas kyyneleet vaan valuivat silmistäni... Laskin nopeasti, poikani saa lapsia todennäköisesti aikaisintaan 15 vuoden kuluttua - se tuntuu tämän hetkisten valossa syöpäpotilaalle aika pitkältä ajalta. Yhtäkkiä iski kauhea suru siitä, että mitä kaikkea elämässä menetänkään, jos kuolen "nuorena". 

On jotenkin todella karua miettiä näitä. Mutta kun nämä tunteet tulevat, on ne myös pakko käsitellä. En voi vain tunkea niitä takaisin ja olla kuin niitä ei olisi. Pelko on pakko ottaa välillä pöydälle, käsitellä sitä - näin sen saa rauhoittumaan edes hiukan. Sitten sen voi tunkea takaisin taka-alalle ja toivoa, että se pysyisi poissa pitkään.

Laitoin lapset nukkumaan, lauloin pojalleni hiljaa korvaan "Minä rakastan näitä iltojani kanssas sun.." ja tarkoitin joka sanaa. Rakastan näitä iltoja, öitä, aamuja ja päiviä mun rakkaiden kanssa. Vielä tämä puu on pystyssä ja yrittää pysyäkin, vaikka myrsky nyt riepottelee.. Onneksi vieressä on tukevia puita, jotka hiukan suojaavat. Silti oman juuren ja rungon pitää nyt kestää tämä myrsky - fyysisen riepottelun lisäksi myös nämä tunnepuolen tuiverrukset.