Keskiviikkona oli neljäs sytostaattihoitoni, eli ensimmäinen CEF. Mulla oli aika vasta kolmelta iltapäivällä, joten ihana kesäpäivä tuntui kyllä vähemmän ihanalta, kun koko päivä meni odotuksessa ja jännityksessä, yritin puuhastella kaikenlaista mutten osannut tehdä mitään loppuun. Onneksi mulla on ollut täällä pikkuveli auttelemassa vesirokkopotilaiden hoidossa, joten ei tarvinnutkaan kaikkeen yksin kyetä. Niin, meillä on nyt kaksi näppyläsankaria täällä, kun ensimmäisellä alkoi helpottamaan, niin toisella alkoi. Lasten mummin piti tulla pikku vesirokkopotilaita hoitamaan mun hoidon ajaksi, mutta hän oli saanut vuorostaan sen meillä aiemmin jyllänneen flunssan ja oli kotona potilaana itsekin. Onneksi ihana ja lapsillekin hyvin tuttu "varamummi" melkein naapurista pelasti päivän ja lupautui lapsia hoitamaan ja toi mukanaan vielä kivan leikkikaverinkin :) Näin veljeni pääsi mun mukaani sairaalaan. Aikaisemmin mulla on ollut aina tukena ja turvana rakas ystäväni, mutta koska hän ei ole sairastanut vesirokkoa, niin hän jätti tämän reissun väliin. Ihanaa jokatapauksessa, ettei nytkään tarvinnut mennä yksin. 

Hoitoapu saapui puoli kahden tietämillä ja kahden jälkeen tilasin taksin (takaisin päin kun ei ole ajokuntoinen) Liikenne sujui mutkattomasti ja Meilahdessa oltiin jo hyvissä ajoin, kerittiin juomaan teet sairaalan kahviossa. Aikataulut olivat hiukan myöhässä ja kaikki tuolit varattuina mun hoitohuoneessa. Käytävällä törmäsin lääkäriini joka kyseli kuulumisiani ja jotenkin olin niin jännittynyt etten oikein osannut mitään edes sanoa, vaikka oikeastaan olisi ollut jopa pari jutttua mistä olisin voinut pikaisesti mainita, mutta siinä kohtaa pää löi kyllä ihan tyhjää. Istahdettiin veljen kanssa odottelemaan paikan vapautumista ja sitten se jännitys ehkä alkoi purkautua ja oli pakko vähän itkeäkin ja harmitella omaa turhautumista ja ärsytystä siihen, että siellä mä taas olin, sairaalassa hakemassa sytokrapulaa. Ihan kun ei olisi parempaakin tekemistä kauniina kesäpäivänä. Ja kun ei edes tiedä mitä tuleman pitää. Juuri kun olo oli taas palautunut hyväksi niin ajatus mahdollisesta huonovointisuudesta ja muista sivuoireista ei tuntunut kovin houkuttelevalta. 

Hiukan kolmen jälkeen tuolipaikka vapautui. Samassa huoneessa oli kaksi tosi mukavaa rouvaa, toinen ihan samanikäinen kuin minä, hänellä sytohoidot oli jo ohi, mutta oli vielä herceptin hoidot meneillään. On aina jotenkin koskettavaa kuulla muiden vertaissiskojen sairastumisesta ja kokemuksista. Sain esilääkkeet ja kolme eri sytostaattia vuorotellen tiputettuna. Mutta koska näillä sytostaateilla ei ole niin voimakasta allergisoivaa taipumusta kuin sillä aikaisemmalla, niin tippa tippui melko nopeasti. Aika meni muutenkin vikkelästi huonetovereiden kanssa jutellessa ja sairaanhoitajan kertoessa oireiden hoidosta yms. Taisi olla kello tasan viisi, kun astelimme jo veljen kanssa taksitolpalle.

Pöhnä olo alkoi samantien, ärsyttävä olo, kuin olisi hiukan humalassa ja pää sekaisin. Kotona olo jatkui ja iski armoton väsymys. Lapset oli kuitenkin saatava unille ja sitten kun olisi itse päässyt nukkumaan, taisi esilääkkessä ollut kortisooni alkaa piristämään ja uni ei sitten meinannutkaan tulla. Huonovointisena koomailin sohvalla katsellen toisella silmällä telkkaria. Sydän sai tiheälyöntisyyskohtauksia ja muljahteli siihen malliin, että mietin jo tosissani että pitääkö vielä päivystykseen lähteä. No lopulta olen sitten nukahtanut ja sydänkin rauhoittunut. Kuumeinen pikkutyttöni heräili muutaman kerran ja halusi juotavaa ja äidin. Yöllä kyllä onneksi jaksoin hoitaa pikku potilasta. Olo oli siis jo parempi. Aamulla kun heräsin yhdeksän aikoihin olo oli jopa hyvä. söin hiukan aamupalaa ja otin pahoinvoinniestolääkkeeksi määrätyt Primperanit. Siitä meni ehkä tunti, kun pää oli taas ihan sekaisin ja jotenkiin huono olo. Menin nukkumaan ja onneksi velipoika oli täällä hoidellut lapset ja syöttänyt heidät ja jopa siivoillut ja pyykkäillytkin <3 Jossain vaiheessa nousin vähän syömään ja suihkuun ja sitten takaisin sänkyyn, hyi olkoon mikä sekava olo päässä. Ehkä neljän aikoihin vihdoin heräsin ja olo oli jo ihan siedettävä. Vertaissikoni oli kertonut että hänelle Primperanit oli aiheuttaneet sitä pään sekavuutta, joten päätin jättää ne primperanit ottamatta ja ottaa tilalle toista pahoinvointilääkettä mitä mulle myös oli kirjoitettu "jos primperanit ei auta"-tyyppisesti. Sen jälkeen ei ole ollut mitään ongelmaa. Päin vastoin, olo on ihan kuin normaali!

Tämä ilta on sujunut siis odottamattoman hyvin, kävin jopa kaupassa. Kohomaan jättämäni pizzataikina oli valmistunut pikkuleipuirin ja pikkuveljen ansiosta valmiiksi pitsaksi kun tulin kauppakassien kanssa kotiin. Ihmeen energinen sitä sitten onkin ollut: -Veljen kanssa pestiin parit ikkunatkin ja kun alkuun päästiin, niin tuli sitten leikattua nurmikko, öljyttyä pihakalusteet, vaihdettua vähän kukkamultia ja istuteltua. Kasvimaallakin kävin vähän kaivelemassa. ihanasti kasvaa jo sipulit, porkkanat ja maissit, yrttejä vielä odotellaan :) Lapset olivat innoissaan, kun äiti jaksoi taas puuhastella ja mikä sen ihanampaa itsellekin. Pikku vesirokkoiselle tytölle alkoi kuume nousta iltaa kohden tosi korkeaksi.. tosi harmi pientä <3 Mutta muuten oikein ihana aurinkoinen ilta, mälsän aamun voi jo melkein unohtaa.

Olen kuullut, että pahimmat pahoinvoinnit tulee toisena tai kolmantena päivänä tiputuksesta jos on tullakseen, se olisi siis huomenna. Hiukan pelonsekaisesti odotan, että niinköhän se olo tästä vielä romahtaa? Mutta niin kauan kun olo on hyvä, niin todellakin nautin siitä täysin rinnoin.. tai pitäisi ehkä sanoa että ainakin sillä yhdellä täydellä rinnalla ;D