Mulla oli mammo + ultra viime viikolla. Jännitti niin maan kamalasti. Vertaissiskoni *vilkvilk* tuli seurakseni... ei varmaan uskaltanut päästää mua sinne yksin, kun olen tällanen herkkis ;) Ja hyvä, että oli tuki mukana, muuten olisin varmaan pyörtynyt jännityksestä. Mammografia oli melko mielenkiintoinen kokemus. Mulla ei tuolla leikatulla puolella ole muuta kuin luut ja nahka ja sekin hyvin tiukalla.. mutta niin vaan kokenut nuori röntgenhoitaja venytteli sen nahkan ja kainalon sinne prässin väliin. No ei se ihan niin kamalaa ole, kuin miltä se kuulostaa, mullahan tuo leikattu puoli on edelleenkin lähes tunnoton.. Pitäiskö nyt sanoo onneksi? :D
Kun mä olen edellisen kerran, vuosi sitten makasin tutkimuspöydällä ultrattavana, mä muistan kuinka mä tärisin pelätosta ja kyyneleet vaan valuivat. Kun lääkäri napsi koepaloja mä kyllä jo tiesin, että mulla on syöpä. Kun näin lääkärin huolestuneen katseen, muistan ajatelleeni, että kohta mä varmaan kuolen. Ne muistot on niin vahvana mielessä, että siksi varmasti oli ihan hirveä tunne asettua taas siihen tutkittavaksi. Pelkäsin, että taas tulee katse, että taas tulee koepala ja että taas mä joudun ajattelemaan että nyt mä sit oikeesti kuolen. Tällä kertaa lääkäri ei näyttänyt huolestuneelta, koepaloja ei otettu ja mä en ole kuolemassa. ainakaan ihan heti :) Silti mä itkin ja tärisin, tällä kertaa silkasta helpotuksesta! Kuvat oli puhtaat ja kaikki hyvin!!!
Lääkärin vastaanottoaika oli tänään. Ihana tuttu lääkärini otti mut vastaan klassisesti melkein tunnin myöhässä, (ja mulla sentään oli aamuaika, paljonkohan on myöhässä sit päivän loppupäässä;) ) Vaikka ajat oli myöhässä, lääkäri kohtasi mut kiireettömästi, vastasi niin hyvin mun kaikkiin kysymyksiin ja oli niin ihana kuin aina aikaisemminkin kun ollaan tavattu. Mulla on lääkäri vaihtunut monta kertaa, mutta viimeisillä kerroilla on ollut tämä huippu hyvä vanhempi miestohtori, johon luottamus syttyi ihan ensinäkemältä. Mulla on ollut neutrofiilit aikaisemmin vähän matalalla, nyt oli kuitenkin nousseet normaaliksi, lymfosyytit myös laahanneet, ne oli vielä matalat, mutta nousu suunnassa. Muutoin veriarvot oli kaikki hyvät. Keskusteltiin hoitojen jatkoista ja hormonihoidoista tamofen jatkuu viisi vuotta, niinkuin on jo aikaisemmin suunniteltu, mutta zoladex-kapseli tuleekin nyt kahden vuoden sijasta kolme vuotta. Lääkärini mukaan saatan hyötyä siitä. Herceptin-hoitokin alkaa olla jo loppusuoralla, toukokuussa tulee viimeinen. Seuraava kontrolli, joka sisältää mammon ja ultran on vuoden päästä, mutta lääkärin tapaan vasta kahden vuoden päästä, tavallaan se on aika helpottavaa.. Aika pitkä syöpiksellä ramppaaminen siis harvenee aikalailla, mikäs siellä on kerran vuodessa pistäytyä ;)
Vaikka mulle on jo alusta alkaen kerrottu, kuinka hyvät mahdollisuuden mulla tästä on parantua täysin, niin pessimistinä mä olen kyllä ollut melko huolissani uusiutumariskistä. Vuosikontrollissa otin asian lääkärin kanssa puheeksi ja hän sitten sanoi, että lasketaan nyt sitten koneelta ne mun prosentit ;) No, olipa helpotus, prosentit on todellakin mun puolellani! Vaikka toki mä tiedän että numerot on numeroita ja niinkuin viisas kirurgini sanoi "vaikka se prosentti olisi vain 1% niin se jolla se uusiutuu, on se 100%" ja juuri näinhän se on, mutta silti ;)
Olen niin hyvällä mielellä ja helpottunut että kaikki oli juuri nyt hyvin. Huomisesta ei kukaan tiedä, mutta onneksi tämä sairaus on opettanut elämään tässä päivässä ja tässä hetkessä. Juuri nyt on aihetta juhlaan, aihetta olla onnellinen <3
Ihanaa auringon paistetta ja ihanaa kevättä jokaiselle!
ja meillä ei suinkaan ole kevät vielä näin pitkällä, tämä on kuva viime vuodelta, silloin 4-vuotiaan tyttäreni tekemä asetelma :). Muistan hyvin sen päivän, me oltiin juuri mun ekan sytostaatin jälkeen mökillä, sinä päivänä kun mun hiukset olivat alkaneet lähteä niin pahasti, että ne ajeltiin siiliksi. siitäkin on kohta vuosi. Nyt hiuset jo hulmuaa kevät tuulessa <3
Kommentit