Ennen omaa sairastumistani, en ollut oikeastaan koskaan ajatellut rintasyöpää sen kummemmin. Tiesin, että rintasyöpä on yleinen ja sen hoidot on hyviä. Mutta tiesin myös, että edelleen rintasyöpä on vakava sairaus, joka edelleen vie osan siihen sairastuneista nopeastikin. Tiesin myös, että rintasyöpä nuorella naisella on yleensä aggressiivisempi kuin vanhemmalla naisella. En tiennyt, että vaikka suomessa rintasyöpään sairastuu vuosittain 4000 naista (ja muutama mies), että jokaisella syöpä on omanlainen ja yksilöllinen. Kahta samanlaista syöpää ei ole, niinkuin ei kahta samanlaista ihmistäkään. Eli siis koskaan ei voi täysin ennustaa, että miten juuri minun syöpäni toimii tai käyttäytyy. Prosentteja voidaan laskea ja niiden perusteella tehdä ennusteita. mutta mitään ei voi varmuudella tietää. siksi tämä pelottaa!

Pelko on sellainen taakka joka lankesi harteille sinä päivänä kun lääkäri sanoi, että "ei hyvältä näytä". Aluksi se tuntui mahdottomalta taakalta kantaa, mutta ihminen on kuitenkin soputuvainen ja kaiken tämän keskellä sitä on jo oppinut käsittelemään niin, että se ei ihan jakuvasti paina kantavia hartijoita lyyhään. Tietysti asiaa on auttanut se, että mulla on niin paljon toivoa parantua tästä taudista, -en nyt sano että ehjin nahoin, mutta kuitenkin ;) -Vaikka, niinkuin juuri kirjoitin, syöpää ei voi koskaan ennustaa, mutta oljenkorsiin on hyvä osata joskus tarttua. Hyväähän mun syövässäni on, että kasvaimet olivat kaikki pieniä (4kpl pienin 6mm ja suurin 14mm)ja ne olivat kaikki rintarauhasessa ja ne on saatu kaikki poistettua. Kainalon imusolmukkeet poistettiin, ja ne olivat kaikki (28kpl) terveitä, ja se on tosi iso asia ennusteen kannalta. Iso helpottava asia meille jokaiselle suomalaiselle on tietysti myös se, että täällä hoidot on huippuluokkaa. Ja nuori kroppani ehkä kestääkin hoidot ehkä hyvin. Mutta tottakai mielessä myös ne ennusteen kannalta ei niin hyvät asiat: gradus3 (aggressiivinen), suoni-invaasio ja nuori ikä ja ehkä myös her2 positiivisuus? Ihan selvää kantaa lääkäreiltä enkä muualtakaan ole her2 positiivisuuteen saanut, se on niin kaksipiippuinen.juttu, toisaalta ärhäkkä, toisaalta siihen on hyvä lääke, joka toivottavasti toimii mulla. Hormoonireseptoreita mulla oli, muttei mitenkään vahvasti, joten hormonihoidot tulee, vaikka niistä ei lääkärini mukaan ehkä pelkälleen paljon olisi apua. Onneksi on myös sytostaatit ja sädehoidot. Ei voi kuin toivoa, että yhdessä nämä kaikki, plus oma uudistunut ”syövän vastainen” ruokavalio ja terveelliset elämäntapani auttaisi kukistamaan ne mahdolliset jäljelle jääneet paholaissolut (joita ei toivottavasti enää edes olisi). Kaikki keinot nyt käytössä ja täysi taistelutahto päällä

Pelko kuuluu kuitenkin luonnollisena osana vakavaa sairautta, joten sen kanssa on vaan pakko oppia elämään. Omalta kohdaltano voin vain yrittää muistaa, että kaikki on kuitenkin nyt niin hyvin kuin vain voi olla: kasvain on löydetty, se on poissa, hoidot on käynnissä ja oikeasti mahdollisuudet hyvät! Vaikka mitään ei voikaan ennustaa, mutta eihän elämää muutenkaan! Mä voin saada vielä ihan hyvin terveen ja täyspitkän elämän!