huh- jo on kolme viikkoa ja ylikin mennyt ekasta taxotere tiputuksesta ja huomenna se on taas edessä. Kolme viikkoa meni todella nopeasti,.suunnilleen näin:

ensimmäinen viikko meni tunnustellessa olotilaa ja lepäilessä niiden sivuoireiden kanssa. Sivuoireet kylläkin olivat huomattavasti lievemmät kuin mitä olin odottanut. Olin ehkä odottanut amerikkalainen-elokuva-tyyppistä riutuneena sängyssä makaamista oksennusämpärin kanssa. Mutta eipä ihan onneksi kuitenkaan, huh. Ainakin siihen kuvaan verrattuna olen päässyt todella helpolla! Mulla sivuvaikutukset sytostaateista oli verrattavissa jonkin asteiseen krapulaan (jos nyt sellaisesta jotakin vuosien takaa muistan;) ) eli sellainen väsähtänyt ja voimaton olo. Hampaita kyllä vihloi, varsinkin eka viikolla ja suu mulla oli kipeä jo heti ensimmäisestä päivästä alkaen, ja lopulta tietysti niiden aftojenkin takia. Luukipuja oli myös ekalla viikolla, mutta kun otin niihin otin panadolia, niin kyllä niiden kanssa pärjäsi. Aikalailla normaalisti pystyin olemaan, hain lapset päiväkodista, tein kevyitä kotihommia ja lepäilin tarpeen mukaan. 

toinen viikko alkoi hyvin, alkuviikosta alkoi olemaan suunnilleen normaaliolo, joskin hieman enempi lepoa kaipaava. Mutta jaksoin jo puuhastella aikalailla tavanomaiseen tapaan kotona ja lasten kanssa. Kävinpä jopa hiukan kuntoilemassa kevyesti kuntosalillam ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen. Mummojumpassakin pyörähdin vähän koipiani nostelemassa, kun en sen rankempaan sentään uskaltautunut ;D -se oli kivaa ja tuntui hyvältä. Mutta keskiviikkoiltana sitten nousi se kuume ja sen jälkeen loppuviikko sujuikin peijaksessa (siitä aikaisempi kirjoitus alempana) 

kolmas viikko on ollut ihanaa, aikalailla normaalia elämää ja sisältänyt niin ihanan keväisen lämpimän pääsiäisen. Ollaan perheen kanssa ulkoiltu paljon, tehty pihahommia ja käytiinpä kesämökkeröäkin laittelemassa kuntoon kesää varten. Kunnon voimankeräys viikko seuraavaa koitosta varten.

Ja huomenna siis jälleen. Saa nähdä mitä kroppa ja pää sanoo tällä kerralla. Nyt lääkärini suositteli mua imeskelemään hoidon aikana jääpaloja, se saattaisi helpottaa niitä suun oireita. Nyt saan myös lääkkeen, jonka pitäisi kasvattaa valkosoluja, jottei ehkä tarvitsisi tällä kertaa ottaa sitä peijas-risteilyä ;) 

Täytyy myöntää, että hiukan kyllä jo taas jännittää, muttei onneksi ihan niin kamalasti kuin ensimmäisellä kerralla. Silloin olin edellisenä yönä lähes poissa tolaltani, paruin mieheni olkapäätä vasten kamalaa kohtaloani ja uhosin jo, etten edes mene koko tiputukseen. Mutta aamulla kuitenkin nousin valmistautumaan sairaalaan lähtöön jo ennen kello soi, joka oli siis jo ennen kuin olin edes nukahtanut. Hermostuneena ravasin ne aamun tunnit ympäri kämppää tehden vähän sitä ja tätä, kunnes ystäväni tuli ja kuljetti mut sairaalaan. No ei mua ois varmaan voinut itsekseni liikenteeseen päästääkään, sen verran sekanen täti oli kyllä jo siinä vaiheessa. Mun panikoiminen varmaan heijastuu hyvin siitä, että mä normaalisti niin lainkuuliainen kansalainen, pakotin ystäväni ajamaan bussikaistalla koko mannerheimintien, vaikka oikeasti meillä olisi ollut rutkasti aikaa seistä myös siellä ruuhkassa.  

Nyt myöhemmin mun on hiukan vaikea hahomttaa, että mitä mä varsinaisesti pelkäsin, ehkä sitä, etten yhtään tiennyt mitä tulee tapahtumaan. Kaikesta kauhusta huolimatta tiputus itsessään  meni ongelmitta, ei allergisia reaktioita eikä muitakaan käpyjä tai koukkuja. Toivottavasti näin tulee käymään myös tällä kerralla, pitäkää peukut pystyssä :)