Sulkasato. Nyt se on alkanut. Eilen hiuksia irtoili pikkuisen, tänään niitä lähtee jo tukoittain jos niihin koskee. toivon, että pysyvät päässä jollain pyhällä hengellä vielä huomisen aamupäivän, kun ollaan menossa lasten ja parin kaveriperheen kanssa paikalliseen kirppis+myyjäistapahtumaan. Sen jälkeen olisi tarkoitus leikata tukka pois. Vaikka viime kerrasta muistan, että kaljun kanssa lopulta pärjäili kyllä, niin valehtelisin, jos väittäisin ettei vituttaisi. KYLLÄ VITUTTAA! vaikka pientähän se toisaalta on tässä koko hommassa, mutta sitten tämä hiusten lähtö on juurikin se asia, mikä tekee sairauden niin näkyväksi. Ei pelkästään ulkopuolisille, mutta myös itselle. Takuu varma muistutus, joka kerta kun kulkee peilin ohi.

Olen jutellut lasten kanssa hiusten lähtemisestä. Tyttöni oli edellisellä kerralla 4,5 vuotias, joten muistaa edellisen hiusten lähdön. Ajattelin, että katsellaan kuvia siltä ajalta, jos olisi sitten helpompi taas lasten orientoitua ajatukseen. Kuvien katselu ei mennyt kuitenkaan ihan niin kuin olin ajatellut. Tyttöni, nyt 8-vuotias, katsoi kalju-kuvaani hetken ja käänsi sitten katseensa pois ja kehoitti sulkemaan sen kuvan, koska se on niin kamala. Voi ei, ajattelin, tämä ei taidakaan olla helppoa tällä kerralla. Lapsi ei osannut selittää, miksi kuva oli hänen mielestään kamala, mutta epäilen, että siihen aikaan liittyi kuitenkin pelottavia muistoja. Ollaan tässä nyt sitten taas juteltu siitä, kuinka se hiusten lähtö  on vaan lääkkeen sivuvaikutus, eikä itsessään sen vakavampaa. Lapset kyllä ymmärtävät, että on kuitenkin tärkeämpää hoitaa sairautta, kuin se että saisin pitää hiukset. Huomaan kuitenkin, että varsinkin tyttöä harmittaa, että ädistä tulee kalju. Hän kokee asian hiukan nolona, ja pelkää koulukavereiden sasaavan tietää tästä. Ollaan juteltu siitä, että hänen ei arvitse asiasta välttämättä kertoa kenellekään, jos ei halua, tai jos haluaa että mä kerron siitä, niin sekin sopii. Lupasin tyttärelle, että hankin hyvän peruukin, joten kukaan ei edes huomaa, että olen kalju. Joten peruukkiliikkeeseen sitten vaan aikaa varaamaan heti maanantaina. On mulla se edellinenkin  tuolla jossain.. mutta pakko sanoa, että ei kyllä pätkääkään tekisi mieli sitä reuhaketta laittaa enää päähänsä. 

Liekö liittyvän putoilevaan tukkaan, tai ensi viikolla häämöttäviin tutkimuksiin, mutta nyt on ajatukset välillä harhailleet pelottavissa asioissa. Yhtäkkiä tuli mieleen, että ei helkkari, näinköhän tästä selviää hengissä edes. Vuoristorataahan nää ajatukset on käynyt taas siitä lähtien kun tää sairauden uusiutuminen selkisi. Välillä onnistuu ajattelemaan positiivisesti, mutta välillä taas tilanne tuntuu lähes toivottamalta omassa päässä. Vaikka tiedostan, että tilanne olisi voinut olla paljonkin hullumpi, niin kyllä tämäkin tilanne aika hullu on. Se epävarmuus - sellainen olo, kuin roikkuisi löysässä hirressä - kuristaa, mutta pitää hengissä kuitenkin. Sitä vaan odottaa, että kiristyykö silmukka, vai onnistuisko sitä kuitenkin hivuttautumaan irti? Ekalla kerralla tämän rintasyövän kanssa pystyi ajattelemaan niitä "hyviä tilastoja", joita rintasyöpään ja sen hoitoihin liitetään, varsinkin kun oma lähtötilanne oli hyvä. Nyt ei ole oikeastaan mitään tilastoja edes turvana, joiden avulla uskaltaisi luoda toivoa paranemisesta. Ne tilastot joita olen paikallisisita uusiutumista lukenut, ei ole kovin lohdullisia. Ja kun oma tilanne on vieläpä niin kinkkinen, etä ei edes kyse perinteisestä uusiutumasta (joka useimmiten tapahtuu jäljellä olevaan rintaauhaseen, ihoon tai arpeen). Toisaalta taas tässä tullaan siihen, että hittoako niillä tilastoilla.. vaikka ennusteprosentit olisi kumpaan suuntaan vaan, se yksikin prosentti on tasan 100 % sille, jonka kohdalle se osuu. 

Ainiin tukasta vielä sen verran, että perjantaina käydessäni syöpämuijien tissiliivikaupassa, ostin sieltä samalla uuden pipohuivin. Kerroin myyjälle, että harmittaa että kun juuri oli saanut hiukset pitkiksi, niin taas ne lähtee. myyjä siinä sitten iloisesti kertoi, että juuri joku asiakas oli kertonut että ekan kerran jälkeen tukka tuli hyvin takaisn, mutta toisen kerran jälkeen tulikin vain ohuet haivenet. Kiitti vitusti, juuri tällaisia kannustavia kommentteja mä juuri tähän tilanteeseen kaipasinkin. 

Ps. onneksi tiedän että toisenkin kierroksen jälkeen on ihmisille kasvanut tukat ihan vahvoina ja terveinä. Mutta silti -tilannetaju, joillain sitä on, kaikilla ei >:(