On tämä kamala tauti. Olin jo ajatellut, että kyllä mä jo tässä kriisissäni jo ihan hyvin jakselen, niin sitten tulee taas päivä kun tuntee itsensä täysin rikotetuksi ja hajalliseksi, sairaaksi ja vialliseksi. Lapsiani haluan näiltä fiiliksiltä säästää, joten onneksi saan olla kotona yksin itkemässä ja rauhassa käpertymässä pahaan oloon.. Mutta pakko se vaan on päästää pois kaikki tunteet, ne ikävät ja surullisetkin. Ja vieläkin on fyysisesti hiukan vetämätön olo ja ehkä flussaakin pukkaa päälle. vaikuttaa mielialaan.

Ja tottakai tällaisen sairauden kanssa on oikeus olla surullinen ja vihainenkin, tää sairaus on vienyt niin paljon pois -terveyden, yhden arvokkaimmista asioista ihmiselämässä. Vaikka fyysisesti en niin kovin sairas ole missään vaiheessa ollutkaan, niin eniten tämä koliseekin henkisellä puolella. Pelosta kirjoitin jo aikaisemmin. Pelon lisäksi sairaus toi mukanaan epävarmuuden.Vaikkei koskaan elämässä mikään ole varmaa, niin syöpädiagnoosin jälkeen se todellakin on mielessä koko ajan, se elämän -ja sairauden ennustamattomuus. Epävarmuus elämästä, tulevaisuudesta, paranemisesta, ajasta. Tulevaisuudesta puhuttaessa joka lauseen jälkeinen "jos" alkaa jo olla aika ahdistava. 

Olen enemmän kuin onnellinen, että mulla on huomenna keskusteluaika psyk.sos.hoitajalle. Vaikka tiedän että tunteet on normaaleita ja kuuluu tähän sairauteen, on niitä hyvä käsitellä ammattilaisen kanssa. Varsinkin kun tällaisena tunneherkkänä ja paljon asioita pohtivana koen kaiken aika voimakkaasti.

Ja vaikka mä näistä kirjoitan, niin huolissaan ei tarvitse olla (tiedän pari jotka siellä jo pohtii mun mielenterveyttä) ;) Täältä mä taas nousen, ei mua näin vähällä lannisteta ;) Mutta pakko käydä tämä läpi ja surra, että saa ilolle ja hyville asioille tilaa.