Ihan kun alkaisi taas elämä voittaa? Jos oisin saanut itse valita, niin en olisi kyllä valinnut keskiviikkoa myrkytyspäiväksi, ärsyttävää kun oireet tulee pahimmillaan just viikonlopuksi. Viikolla olisi helpompi lepäillä, kun lapset on päiväkodissa ja itsellekin ois niin kiva, kun jaksaisi viikonloppuna puuhailla perheen kanssa. No onneksi tämä vain väliaikaista ja toivotaan että CEFfit menee helposti eikä tule meidän viikonloppuja pilaamaan. Ja toisaalta CEF:ssä ne pahimmat oireet kaiketi tuleekin välittömästi, eikä näin muutaman päivän viiveellä niinkuin tässä Doketakselissa.

Aika samaa kaavaa noudatti tämä kerta kuin edellinenkin, mutta voimakkaampina oireet kyllä tulivat tällä kerralla, kai ei kroppa ihan palautunut vielä edellisistä koitoksistakaan. Kortisooni valvotti tällä kertaa monta päivää, iltaisin on ollut vaikea nukahtaa ja yöllä heräillyt jatkuvasti. Perjantaina jaksoi vielä oikein hyvin istua iltaa ihanien vertaissiskojen kanssa ja ruokakin maistui hyvälle, vaikka makuaisti onkin taas ollut ihan sekaisin. Lauantai oli jo hiukan väsähtänyt päivä, mutta oli pakko yrittää jotain jaksaa puuhailla, kun ukkokultaankin iski sopivasti flunssa ja kuume. Vuoroteltiin sitten lastenhoidon kanssa, että molemmat sai levätä. Olen huomannut, että vaikka välillä tuntuisi helpommalta jäädä sängynpohjalle, niin joskus saattaa kyllä tulla parempi olo jos edes hiukan raahautuu ulos. Kun meidän perheen miehet nukkuivat päiväunia, niin lähdettiin tytön kanssa pyöräilemään ja poikettiin pienen matkan päässä olevassa kahvilassa pullat syömässä ja hakemassa kaupasta hiukan täydennystä jääkaappiin. Kivaa oli, mutta eipä sitä paljoa enempää olisi jaksanutkaan. Iltaa kohden alkoi luut kipuilemaan enemmän ja päätäkin särkeä, hiukan lämpöäkin pukkasi, blääh.

Sunnuntaina huomas jo aamusta, että päivä tulee olemaan väsynyt ja voimaton. Pienikin liikkuminen otti voimille ja sai sydämen tykyttämään. Luita vihloi ihan kunnolla ja pääkin oli kipeä. Pienen lämpöilyn takia jouduin miettimään, uskallanko ottaa edes särkylääkettä. -särkylääkettä saa kyllä ottaa, mutta kuumetta ei pitäisi alentaa, vaan pitää mennä päivystykseen jos nousee. Mutta kun se lämpö siinä sahasi jo toista päivää "sallitun rajoissa", eikä näyttänyt olevan noususuunnassa, niin uskaltauduin sen panadolin särkyihini ottamaan, ja siitä oli kyllä apuakin. Mies ja lapset lähtivät koko päiväksi mökille ja mä sain koomata sohvalla rauhassa. Katselin hömppäohjelmia, torkahtelin, napostelin ja taas torkahtelin ja tyhjensin pakkasesta kaikki jäätelöt. Sen tulin todenneeksi, että kun on fyysisesti kipeä, niin henkisestikin on rankempaa. Harmitti, kiukutti ja jopa hiukan masensi taas koko sairaus niin paljon.

Viime yö oli ensimmäinen yö sitten kortisoonien lopetuksen, kun sain nukuttua, ilman että uni katkeasi jatkuvasti. Mutta aamuviideltä heräsin sitten siihen, että verta valui nenästä ihan kunnolla. Vaikkei kyse sen vakavammasta, niin kyllä pelästyin, mulla kun ei muistaakseni koskaan ole vuotanut verta nenästä ilman syytä. Saamissani ohjeissa kyllä lukee, että sivuvaikutuksena voi tulla nenäverenvuotoa. No niin tuli sitten, melko myrkyt.  

Onneksi tänään, tähän maanantaiaamuun herätessä, olo oli jo tosi paljon parempi kuin eilen samaan aikaan. Vielä vähän väsähtänyt, mutta nyt jo valoa näkyvissä! Vein lapset päiväkotiin ja olen tässä vähän puuhastellut kevyitä kotihommia ja laitoinpa saunankin lämpenemään. Mihinkään koviin löylyihin ei ole menemistä, mutta ihanaa mennä istumaan hetkeksi läpimille alalauteille ja ottaa vaikka jalkakylpy. On vaan ihan pakollista tehdä nyt niitä asioista joista eniten tulee hyvä mieli ja hyvä olo. Hemmotella itseään tämän kaiken keskellä, niin jaksaa taas.