eräänä helmikuisena perjantai-iltana, olin suihkussa jälleen kiinnittänyt huomiota siihen pieneen herneen kokoiseen pattiin kainalon suunnalla. Nyt kiinnitin huomiota myös siihen, että tunsin siellä toisenkin "herneen", hiukan pienemmän. Olikohan tämä tullut nyt vasta vai enköhän vaan ole huomannut? Olikohan se aikaisempikin hieman kasvanut? Onpa outoa -ajattelin. Sen ensimmäisen "herneen" vuoksi olin mammografiassa ja ultrauksessa käynyt menneenä kesänä. Radiologin kirjoittamissa papereissa lukee, jotain tämän suuntaista: kaksi suurentunutta 6mm ja 8mm imusolmuketta mutta ei mitään pahanlaatuisuuteen viittaavaa. Muistan lääkärin rauhoittavat sanat, "Ei 31-vuotiaat sairastu rintasyöpään ilman perinnöllistä taipumusta". Ja sitähän mulla ei tietääkseni ollut. Hetken oli turvautunut näihin sanoihin ja ajatellut voivani olla huoletta. Kunnes jokin ääni päässäni sanoi, että kaikki ei ehkä kuitenkaan ole hyvin. Kerron miehelleni huolestani ja hänkin on sitä mieltä, että voihan niitä vielä käydä näyttämässä, varmuuden vuoksi. Oma gynekologini oli lomalla ja selailin netistä eri lääärikeskuksien lääkäreitä, yrittäen etsiä mahdollisimman pätevän kuuloista nimeä.. Ja kun sen vihdoin löysin, varasin ajan jo heti seuraavalle maanataille.

Viikonloppu sujui mukavasti mutta maanantaina olin tosi hermostunut kun lääkärinaika koitti. Kokeneen näköinen naislääkäri pyysi mut sisään ja kuunteli huoltani hymyillen ja sanoi lopulta että katsotaan. Tunnustellessani vasenta rintaani,  lääkäri pysähtyi hetkeksi, tuli hiljaisuus ja sanat joita en ikinä unohda: "Oletko huomannut, että tässä on tällainen tihentymä". Mikä tihentymä? keskellä rintaa? -no en ollut huomannut! Lääkäri oli kesällä sanonut, ettei kauheesti kannata niitä rintoja painella, että sen takia ne imusolmukkeet on varmaankin ärtyneet, joten en sitten ollut painellut. ja vaikka olisinkin, niin tuskimpa olisin siltikään huomannut, niin paljon kaikkia kovia kohtia juuri siinä kohtaa rintaa kai oli muutenkin. Gynekologi tuumasi olevansa pahoillaan, mutta nyt olisi syytä mennä ihan samantien ottamaan uudet kuvat. Kyyneleet alkoivat valumaan, osasin jo pelätä ihan tosissani. Kävelin röntgen-luukulle. SIellä täti oli hiukan ihmeissään tutkimuspyynnöstäni, kun edelliset kuvat olivat vain puolivuotta vanhat, "Ei kai niitä rintoja nyt kokoajan ole tarpeellista kuvata" sanoi nainen. Olin hämmentynyt. "no lähete mulla tänne kuitenkin on-kiirrellisenä" sanoin. Sain ajan tunnin päähän. Kävelin läheiseen kahvilaan, tilasin uuniperunan, fetatäytteellä. yhtään lusikallista en siitä saanut syötyä. Ihmiset hienossa kahvilassa vilkuilivat mun itkevää surkeaa olemustani. Soitin ystävälle, itkin, olin paniikissa. Tunti kesti pitkään. Lopulta olin kuvauksen jälkeen tutkimuspöydällä rintojen ultrausta varten. Nuori radiologi-mies käveli sisään. Kysyin onko hän katsonut kuvani. Hän kertoi että on katsonut. -hän hymyili vielä.. tilanne ei siis ehkä ollutkaan paha? Lääkäri aloitti tutkimuksen ja hymy katosi, otsa meni ryppyyn ja silmät tarkensivat katsettaan. Siinä vaiheessa kyyneleet tulivat jälleen ja koko kroppa alkoi täristä. Tiesin sanomattakin, että jotain siellä nyt on. Ja niin radiologi sitten kertoikin, että kasvain siellä on, mutta minkä tyyppinen, se pitää selvittää. Ilmeestä tulkitsin, ettei kovin hyvänlaatuisena sitä pitänyt. Koepalat otettiin siitä nyt löytyneestä tiivistymästä ja myös yhdestä niistä "herneistä" jonka olin tuntenut. Radiologi laittoi koepalat kiireellisenä menemään patologille, sekä jo lähetteen valmiiksi naistenklinikalle. Tämäkin kuulosti hälyyttävälle.  Noin viikossa pitäisi kuulemma tulosten tulla.

Kuin sumussa kävelin lääkärikeskuksen ala-aulaan ja mietin olenko edes ajokuntoinen, ehkä en ainakaan lapsia ottaisi nyt kyytiin. Soitin miehelleni töihin ja pyysin hakemaan esikoisen päiväkodista ja pienemmän mummilasta. Mies tuli kotiin lasten kanssa ja katselin pientä 2-vuotiasta poikaani joka ajeli autolla makuuhuoneen lattialla liian iso lippalakki päässä. Sydän meinasi pakahtua. ensimmäinen ajatus oli, miten tässä käy. Illalla halin lapsia enemmän kuin yleensä ja pidin heitä ihan lähelläni, -vielä kun voin, ajattelin.

Lääkärikäynnistäni seuraavana päivänä  "juhlin" 32-vuotis syntymäpäiviäni. Juhlatuulen voi jokainen arvata. Onnellinen olin kyllä, kun pieni 4-vuotias tyttäreni toi syntymäpäiväruusuja ja lauloi onnittelulaulun. Lapset oli piirtäneet ihanat kortit. Mietin, että tämän syntymäpäivän kyllä muistan ikuisesti. Tässä hetkessä, kaiken surun keskellä, osasin olla onnellinen että mulla on kaksi ihanaa lasta ja niin moni asia elämässä hyvin.

Se viikko oli kamala. Jotenkin olin kuitenkin arjessa toiminut, hoitanut lapsetkin. Pyysin lääkäriä kirjoittamaan mulle rauhoittavia lääkkeitä, kun keskiviikkona alkoi tuntua, että en kestä enää sitä ajatusmyrskyä mikä päässäni jyskytti ja kun itkin ihan kokoajan. Lääkityksen avulla kivusta ja pelosta hioutui pois pahin kärki. Liekö sitten lääkkeen vaikutusta vai mielen mukautumista, mutta loppuviikkoa kohti pystyin jo ajattelemaan, että jospa tämä sittenkin olisi väärä hälyytys?! Tulokset eivät olleet tulleet perjantaihin mennessä, ajattelin sen olevan hyvä enne, huonot uutiset tulee kuulemma nopeammin! Olin hyvin onnellinen kun tulokset eivät vielä maanantainakaan olleet tulleet. Tiistaina 15.2. soitin lääkärikeskukseen. Tulokset oli tulleet, mutta omalääkäri ei ollut paikalla, kukaan paikalla olija ei suostunut tulokoksia mulle kertomaan. Kesti monta piinaavaa tuntia ennenkuin puhelimeni soi. Lääkärikeskuksesta joku mieslääkäri soitti ja ihmetteli, mikä mulla on hätänä kun olin jättänyt soittopyynnön. Sanoin, että enhän mä tiedä mikä mulla on hätänä, että jospa hän lääkärinä voisi kertoa onko mulla hätää vaiko eikö. Ihminen puhelimen toisessa päässä oli hämmentynyt, hän ei ollutkaan lainkaan varautunut kertomaan tällaisia uutisia. Jotenkin hän sai kuitenkin luettua näyttöpäätteeltä tiedon.. sen mitä olin pelännytkin. Mulla on RINTASYÖPÄ! Koko sana tuntui niin kamalalta ja asia niin uskomaatomalta. Tuntui, että jalat menisi alta ja maailma romahtaisi niskaan. Koko elämä kulki kuin filminä silmien ohi. Isoin kysymys: Mitäs nyt? Lääkäri puhelimessa oli hämmentynyt myös mutta osasi antaa numeron naistenklinikalle. Sinne sitten heti soitinkin. Naistenklinikalla hysteeriseen puheluuni vastasi ihana rintasyöpähoitaja, joka osasi lohduttaa mua oikeilla sanoilla, kertomalla että hoidot on hyviä ja että mulle oli siellä jo leikkauspäivä katsottuna. Suunniteltu leikkauspäivä olisi 2.3.2011 Hui. Kaikki tuli niin äkkiä, mutta silti olin niin tyytyväinen, että asia oli jo vireillä, toisaalta en olisi halunnut odottaa yhtään, että pääsisin eroon siitä sisälläni jylläävästä sairaudesta.

Tällainen oli siis elämäni yksi ehkä piinaavimmista viikoista, tähän mennessä. Nyt ollaan huhtikuussa, joten paljon on tapahtunut tämän jälkeen. siitä kerronkin suraavaksi, ehkäpä jo huomenna.  

kirjoitanpa vielä leikkauksesta näin jälkikäteen tämän postauksen perään, kun en viitsi laittaa näitä "vanhoja" asioita tuonne uusien sekaan.. 

ENNEN LEIKKAUSTA JA SEN JÄLKEEN:

Mun diagnoosi siis tuli 15.2. ja alkuperäinen leikkauspäivä oli siis suunniteltu maaliskuun alkuun, mutta yllätyksekseni sainkin puhelun naistenklinikalta jo diagnoosiviikon lopussa, oli tullut peruutusaika ja pääsisin leikkaukseen jo seuraavalla viikolla jos tahtoisin. No tietysti tahdoin, riemusta hihkuen!! Mitä nopeampaa saisin kasvaimet pois itsestäni, sitä parempi. Uusi leikkauspäivä perjantaina 25.2. ja sitä edeltäville päivillä kasa lääkärin tapaamisia ja tutkimuksia. Kaikki tapahtuisi äkkiä, mutta olin valmis. Ennen leikkausta tapasin leikkaavat kirurgit, kaksi hyvää lääkäriä. Toinen oli vanhempi ja kokenut, todella selkeästi ja suoraan asioista puhuva. toinen oli nuorempi, plastikkakirurgiaan erikoistumassa oleva, varovaisempi sanoissan. Tähän vanhempaan luotin täysin 100 prosenttisesti jo ensisilmäyksellä ja toinenkin voitti tämän luottamushäiriöisen luottamuksen viimeistään siinä vaiheessa, kun näin hienon haavani ;) Näin jälkeenpäin ei ole ollut pienintäkään epäilystä, ettikö mulla olisi ollut jopa maailman parhaimmat kirurgit leikkaamassa, niin kovasti heitä arvostan ja heille kiitollinen olen, molemmille tasavertaisesti!   

Ennen leikkausta siis tapasin leikkaavat kirurgit. He tunnustelivat kasvaimet vuorotellen ja kainalon rajalla olevia pateista olivat sitten kovasti sitä mieltä, että symmetrisyytensä vuoksi ne olisi imusolmukkeet ja ainakin toinen niistä olisi kainalon imusolmuke. Tämän vuoksi mulle ei tehty lainkaan vartija imusolmuketutkimusta, vaan päätettiin rinnanpoistosta ja kainalon tyhjennyksestä suoraan. Tämä sinällään hyvä, en ehkä olisi mihinkään osapoistoihin uean kasvaimen kanssa lähteäkään, eikä niin olisi siis tehtykään. Mutta kokonaistilanteen kuultuani ei voinut miettiä kuin että voi paska, tilanne taitaa olla todella vakava. Mietin sitä, kuinka kasvaimet olisi pahimmillaan olleet kainalossa levittäytymässä ja ties kuinka kauan, ainakin sen 7kk, koska niin kauan ne olin itsekin tuntenut. ja olihan se kesäinenkin lääkäri imusolmukkeista puhunut. Lääkärit olivat vakavia, eivätkä uskaltaneet sanoa mulle mitään ennustetta suuntaan eikä toiseen. Tulkitsin heistä että aika huolissaan olivat tilanteestani. Niin olin itsekin ja tietysti mieheni myös. Tuntui kohtuuttomalta, että mä oikeesti olin sairastunut syöpään ja kaiken lisäksi menettänyt aikaa sen hoidosta vain koska lääkäri oli mokannut kohdallani.. ja sen vuoksi tilanne voisi olla todella paha. Olin katkera. Mietin kovasti, että kuinka mulle käy, kuinka käy lapsille. Paljonko mulla on aikaa? Tietovyöry netistä vyöryi niskaani ja onnistuin löytämään paljon hyvää ja positiivista tietoa. mutta myös sitä niin pelottavaa, murskaavaa. Varsinkaan kun ei tiennyt lainkaan mikä oma tilanne olisi, kävi väistämättä läpi ne kaikista pahimmat vaihtoehdot. 

Leikkauspäivä koitti, aamulla tulin taksilla (joka miltei ajoi kolarin matkalla) naistenklinikalle. vaihdoin sairaalavaatteet päälle ja nuorempi kirurgi kävi vetämässä vihreitä viivoja mun rinnan täyteen. Jännitti, pelotti ja silti olin onnellinen että tämä päivä oli nyt tullut. Leikkauksen ajan olin taju kankaalla ja kun mua sitten heräteltiin olin edelleen aikalailla taju kankaalla.. muistan vaan että sattui niin paljon koko rintalastaan ja oksetti.. yritin huutaa hoitajaa, mutta suusta tuli vain kuiskausta. Onneksi hoitaja silti kuuli mua, laittoi tipassa morfiinia valumaan ja taas olin taju kankaalla. siitä kerto jopa sekin, että yritin vetää happiviiksiä silmilleni, kun hoitaja ihmetteli mitä mä teen, olin luullut niitä silmälaseiksi ;)))  jos mun leikkaus oli alkanut klo 12.30 ja kestänyt pari tuntia, niin muutama tunti oli sitten sujunut morffiinissa. ekat muistikuvat kipuheräämisen jälkeen alkoivat palautua klo 18 tietämillä kun palailin osastolle. Suu oli kuiva ja olo aika hutera. Hoitaja naureskeli, että täältä tulee tämä potilas, jonka kukkalähetykset ei meinaa kansliaan mahtua, ihanat ystävät olivat muistaneet kukin ja herkuin. kiitos tästä vielä, se todella lämmitti sydäntä sen kivun keskellä <3 Ja sitten se paras uutinen mitä olisin voinut kuulla. hoitaja sanoi kirurgin lähettäneen terveisiä että leikkaus meni hyvin ja kaikista ennakkoluuloista huolimatta, kainalo olikin näyttänyt hyvältä ja kaikki kasvaimet oli sittenkin rintarauhasen alueella. Voi mikä helpotus, onnenkyyneliä itkin enkä voinut uskoa kuulemaani todeksi, niin onnellinen olin. Tuntui, kuin olisin saanut uuden mahdollisuuden!

Pari päivää osastolla meni hyvin ja nopeasti mies ja esikoinen kävivät mua katsomassa, ja mulla oli huippuhauska mummo kämppis, jonka kanssa aika ei käynyt tylsäksi, jumppailtiin ja lenkkeiltiin käytävillä. Sunnuntai iltana kotiuduin. Oli ihana päästä kotiin.

Leikkauksesta toipuminen sujui yllättävän nopeasti. Anoppi oli ensimmäisellä viikolla auttelemassa ja seuraavalla viikolla pikkuveikka <3 mutta sen jälkeen pärjäsinkin suunnilleen omin avuin.

Jälkitarkastuksessa sain kuulla, että kasvain on duktaalinen gradusIII her2 positiivinen, er+ pr++ multifokaalinen 14mm+9mm+9mm+6mm ja kainalon imusolmukkeet oli terveet!  ELi kyseessä aggressiivinen kasvain, joka kyllä saatu kokonaan pois, mutta jotta vähennetään uusiutumisen riskiä tulen saamaan hoidoksi sytostaatit, herceptin täsmälääkkeen ja homonilääkkeet. Mutta tilanne kuitenkin omasta mielestä hyvä, tiukkasanaisen lääkärin sanoin kohtuullinen ;) -mutta nyt sentään selkeesti enemmän todennäköistä että paranen, kuin että en paranisi ;) Ja eron lääkäreissäkin jopa huomasin, he hymyilivät.. sitä ei ollut vaikea tulkita. 

TOipumisessa on kaikki mennyt hyvin ja enismmäisen sytostaattitiputuksen(doketakseli) ja herceptinin sain 4.4.2011. Tiputus itsessään meni hyvin, ystäväni ihanani oli seuranani ja se ei ollut niin pelottavaa kuin alunperin olin ajatellut. sain lääkkeet suoneen ja homma kesti muutaman tunnin, jonka jälkeen pääsin kotiin odottelemaan oireita ;)