En tiedä onko koskaan hyvä aika tällaisille hoidoille, mutta ei tämä kevät varmaankaan huonoin aika ole. Luulen että pimeän syksyn keskellä tämä voisi olla raskaampaa? Nyt ainakin voi saada valoa auringosta, iloa puhkeavasta luonnosta ja  riemua siitä, että parhaimpina päivinä ei enää tarvitse pukea lapsille, (eikä itselleenkään) kymmentä kerrosta vaatteita ja kuravermeitä päälle ;)

Keskiviikkona tulee kaksi viikkoa edellisestä hoidosta. Aika menee niin nopeasti, ehkä nopeammin kuin koskaan ennen. Onneksi tällä hoitokerralla on kaikki oireiden puolesta mennyt varmasti niin hyvin, kuin vain mennä voi, ja on saanut elellä normaalia elämää perheen kanssa. Nyt todella osaa arvostaa sitä normaalia elämää ja arkea ihan uudella lailla, -vaikka, mielestäni olen sitä aina arvostanutkin, nyt vaan vieläkin enemmän. 

Mun sairaushan on vieläkin tosi tuore juttu, aikalailla vasta kolme kuukautta olen tästä ollut tietoinen. Silti kolme kuukauttakin on pitkä aika tällaisessa asiassa, tähän on kerinnyt mahtumaan monta tapahtumaa ja paljon tunteita. Ja kolme kuukautta on myös mulle sellainen aika, että olen jo oppinut tuntemaan sairautta paremmin ja jo jollain asteella hyväksynyt sen että paska tuuri osui kohdalle, mutta näillä mennään ja että aika paljon huonommatkin kortit voisi olla. Siitä voi ja olla iloinen ja kiitollinen, että moni asia on kuitenkin hyvin, niin sairauteni puolesta, kuin muussakin elämässä. 

Tavalliset puuhat ja askareet pitää mielen vireänä. Arki on onneksi taistellut hyvin paikastaan mun elämässä ja onkin hyvin onnistunut syrjäyttämään sairautta jo nyt hiukan taka-alalle. Vaikka kyllähän rintasyöpä-peikko siellä takaraivossa tietysti on, niin ei missään nimessä niin isossa roolissa kuin aikaisemmin. Onneksi elämässäni on niin paljon muutakin eikä elämä siis suinkaan ole pysähtynyt vaan kaikki rullaa radallaan, onneksi. Viikot kuluu ja äitienpäiväkin tuli ajallaan, ja ihana päivä olikin <3 

ELi, päivät menee hyvin. Mutta enäs ne illat? Iltaisin kun lapset on menneet nukkumaan ja väsyneenä mielikuvitus laukkaa ja  päällä on aikaa ajatella, iskee välillä kunnon ahdistus. Ei niitä nyt onneksi joka ilta, eikä jokatoinenkaan, mutta silloin tällöin kyllä. Se ahdistus voi tulla ilman mitään eritysitä syytä, tai sen voi laukaista joku tapahtuma tai miltei mikä vaan pienenpieni ajatus-peikko joka sitten suurenee omiin mittasuhteisiinsa päässä. Mä oon aina ennen ollut ihan iloinen siitä, että mulla on (hyvin) vilkas mielikuvitus ja pitkälle asioita päässäni pohtiva tyyppi, mutta tällaisen sairaúden kanssa se ei välttämättä ole hyvä. Joskus se ahdistus purkaantuu "mua vituttaa tää sairaus ja mä pelkään että tää uusiutuu ja kaikki menee pieleen"-tyyppisenä hysteriana miehelle tai ystäville. Mutta siitäkinpahemempi on se ahdistus, joka vaan jäytää hiljaa päässä aiheuttaen levottomuutta. Tällaisessa tilassa esim. nukahtaminen on vaikeaa, jopa mahdotonta, tai ehkä saatan nukahtaa pariksi sekunniksi ja herätä säpsähtäen siitä nukahtamisen rajalta sydän tykyttäen. Onneksi mulla on tuolla kaapissa rauhoittavat lääkkeet. Tosi harvoin oon alkushokin jälkeen joutunut ottamaan, mutta parina pahimpana iltana kyllä oon ollut onnellinen, että mulla on jokin keino saada itseni rauhoitettua nukkumaan. Aamulla yleensä kaikki on taas hyvin ja ajatukset voi tuntua jopa naurettavan tyhmille, mutta siinä hetkessä ne pelot on totisinta totta ja väsymys se on tottavie pahin yllyttäjä peikoille.