Edellisen kirjoitukseni jälkeen oli tarkoitus palata "huomenna" -mutta niinpä vain viikko vierähti. Sytostaattien "sivuvaikutuksena" valkosolut romahtivat ja tämä tietysti aiheutti vastustuskyvyn laskun. Kun vastustuskyky laskee niin matalalle, elimistö kehittää helposti jonkin tulehduksen. -Näin kävi myös minulle. kerron nyt siis tähän väliin sairaalareissustani.

Keskiviikkona 13.4. olin viettänyt mukavan päivän. Kävin vertaissiskon kanssa Stockmannilla lounalla sekä syöpäyhdistyksestä hakemassa hienon rintaproteesin, joka todellakin huippuhyvän tuntuinen JA NÄKÖINEN, verrattuna siihen pumpulitissiin, jonka kanssa olen leikkauksesta saakka pärjäillyt. Kotimatkalla huomasin, että olin hieman voipunut. poikkesin teelle kakkugalleriaan, mutten pystynyt juomaan teetä kun suu tuntui niin kipeältä. SUoriuduin kuitenkin kotiin ja heti oli pakko köllähtää sänkyyn. Ajattelin kaupunkipäivän vaan vaativan verojaan sytostaateista rasittuneelta keholtani. Iltaa kohden alkoi kuitenkin tulemaan vilunväristyksiä, jotka minulla yleensä viittaa kuumeen nousuun. Niin tälläkin kertaa. Iltasella klo 18 aikoihin mittasin, että 37,5. vielä olisi varaa puoli astetta nousta. Kirjallisissa ohjeissa alleviivattu kohta "jos kuumetta 38 astetta tai yli, hakeuduttava välittömästi päivystykseen". Epätoivoisena mittailin sitten kuumetta pari tuntia, jo kuitenkin aavistellen lopputulosta. kahdeksan aikoihin se sitten ylitti sen rajan, että oli aika lähteä Peijakseen. Koska lapsilla alkoi olla nukkumaanmenoaika, niin mies jäi heidän kanssa kotiin ja ihana ystäväni lähti mulle kuskiksi. Matkalla pelotti, väsytti, jännitti, itketti ja harmitti. "Mitä nyt ja miksi" kysymykset valtasivat ajatukset. Päivystyksen ilmottautumisluukulta mut ohjattiin suoraan omaan huoneeseen tutkimuksia odottelemaan, Ystäväni jäi seurakseni. Aika pian kuitenkin selvisi, että jään sisälle sairaalaan ja ystäväni lähti kotiin. Sairaalassa kuume jatkoi nousuaan 39 asteeseen. Verikokeita otettiin ja selvisi että neutrofiilit, jotka ovat valkosoluja, olivat laskeneet reippaasti normaaliarvojen alapuolelle. keuhko- ja poskionteloröntgeneistä ei löytynyt tulehduksen merkkejä (eikä onneksi muutakaan huomautettavaa;) ) Jokin tulehdus oli kuitenkin meneillään, lääkärin mukaan kuitenkaan mistään vakavammasta ei ollut kysymys, mutta jottei se kehittyisikään vakavaksi, tarvitsin antibioottitiputuksen, valkosoluja kasvattavaa lääkettä sekä sairaala seurantaa. Tällainen sytostaateista johtuva neutrofiilien lasku on kuulemma aika tavallista eikä sinänsä vakavaa, kun se hoidetaan oikein.

Keskiviikko illasta ja torstai iltaan vietin päivystyspoliklinikalla eristyshuoneessa, jotten saisi muista potilaista tartuntoja matalan vastustuskyvyn vuoksi. Huoneeni oli melkoisen ankea paikka. Ei telkkaria eikä ikkunaa, eikä mitään muutakaan. Mun läppäristä oli jo heti torstai aamuna loppunut akku, puhelin oli kotona ja huoneesta en saanut poistua. en muista milloin aika olisi viimeksi mennyt niin hitaasti. Hoitajat olivat kiireisiä, en saanut siirtoa osastolle, kun yhden hengen huoneita ei siellä ollut vapaana. Joten ei auttanut muuta kuin odotella. Muistan sen ahdistavana jo ihan siitäkin syystä että sairaalassa yksin maatessa ei ole paljon muuta tekemistä kuin ajatella. Ja ajatukset siinä hetkessä ei olleet mitään mieltä ylentäviä. 

Suu oli tullut entistä kipeemmäksi, suun limakalvot olivat kovilla sytostaateista ja olin saanut paljon kipeitä aftoja, jotka hankaloittivat syömistä ja juomista. -Eipä sillä toisaalta kauheasti haittaa ollut, kun ei siellä päivystysosastolla ole tapana ruokia tarjoilla. Leipää olisi saanut, mutta suu oli siihen liian kipeä. Mieheni tuli illalla työpäivänsä jälkeen mua katsomaan (jee, sain puhelimen ja läppärin laturin ;) ) ja kävi mulle myös kaupassa hakemassa mikro pinaattikeittoa, viinirypäleitä ja mehuja. Sain myös lopulta siirron osastolle, jee!

Päivystysosastollakin mulla oli oma huone, jossa jopa telkkari ja ikkuna!!! hoitajat olivat ihania ja kaikki alkoi vihdoin tuntumaan valoisammalta. Ruuan sain soseutettuna ja suuhun syömisen ajaksi puudutusgeeliä. Mulle sattui hyvä lääkäri, joka osasi kertoa hyvin mistä on kysymys ja että tämä ei sittenkään ehkä ollut huono asia että elimistö reagoi näin. ainakin hoidot toimii kohdallani. Hoitajat osastolla olivat kaikki hyviä ja mukavia. Varsinkin yöhoitajani oli ihan super ihana <3 Mulla oli kaikenlaisia asioita päässä pyörimässä, -liittyen tietysti tilanteeseeni, mutta myös muuhun elämääni. Yöhoitajan kanssa juteltiin monista mieltä askarruttvista ajatuksistani, antibiootin -todella hidasta- tippumista odotellessa yhteensä varmasti useita tunteja. Oli hyvin helpottavaa saada sanottua ajatuksia ääneen ja hän kuunteli ja osasi sanoa mulle juuri oikeita sanoja, sen tulen muistamaan ikuisesti

Lopulta launataina neutrofiiliarvot olivat nousseet. Kuume oli kuitenkin edellisenä iltana,vielä pompahtanut korkealle, joten oli parempi katsoa seuraavaan aamuun. Mies ja Lapset kävivät piipahtamassa lauantai päivällä. Käytiin jäätelöllä kanttiinissa ja katselemassa akvaariokaloja. Meidän lapset eivät useinkaan ole saaneet karkkia, mutta nyt ostin koko pussin (luomukarkkeja tietty;) ) ja jotta sain vilkkaat lapseni pysymään kainalossa jq lähellä paijattavana edes hetken, katseltiin läppäristä piirrettyjä ja syötiin karkkia mun sairaalasängyssä. Se onni lapsista oli pakahduttaa sydämen, pienessä ajassa oli kerinnyt tulemaan jo kova ikävä <3

Koko lauantain kuume sitten pysyikin alhaalla ja jopa suu tuntui paremmalta, illalla pystyin syömään jo voileipää :) Sunnuntaina aamupäivällä lääkäri kertoi kaiken näyttävän hyvältä ja lounaan jälkeen pakkasin kimpsuni ja kampsuni kotiinlähtöä varten. 

Vaikka alussa epämääräinen "muutaman-päivän-sairaalatuomio" tuntuikin kamalalta ajatukselta, meni se sitten kuitenkin (ainakin näin jälkeenpäin ajateltuna) ihan kohtuullisella kärsimyksellä. Ainakin tuli levättyä;) Tulevaisuudessa saan jo valmiiksi sytostaattien kanssa lääkettä, jonka pitäisi pitää valkosoluarvot hallinnassa. Jännityksellä jään odottamaan mitä tapahtuu! Enää viikko seuraavaan sytostaattitiputukseen.