Alkuviikosta meillä oli lasten neuvolat, tyttären 5-v ja pojan 3-v tarkastus. Vuosittaisessa neuvolassa tulee aina oikein pysähdyttyä siihen, kuinka paljon lapset onkaan taas kasvaneet ja kehittyneet. Jotenkin ehkä nyt havahduin siihen enemmän kuin koskaan, havahduin, että miten paljon mun lapset onkaan isottuneet ja miten äkkiä tämä aika on mennyt ja miten sumussa olenkaan ehkä tämän kuluneen vuoden tarponut. Jotenkin tuntuu, kuin mun elämä olisi pysähtynyt helmikuuhun 2011 ja muu maailma ympärillä vaan jatkanut vanhaan malliin. Vaikka olen yrittänyt olla läsnä, niin väkisinkin olen ollut jossakin muualla. Musta on tuntunut, kuin olisin elänyt hetken jonkun toisen elämää. Nyt kun hoidot on ohi, olisi ihanteellista, jos voisi jatkaa omaa elämäänsä, jatkaa ikäänkuin siitä, mihin keväällä on jääty. Mutta onko se edes mahdollista? Olenko se sama ihminen enää, kun olen elänyt kokonaisen elämän jonakin muuna: potilaana, sairaana, hoidoissa käyvänä robottina. Entäs kun muu maailma on jo edellä, mistä olen jäänyt paitsi? mistä olen jäänyt jälkeen? 

En pysty loikkaamaan ajassa taaksepäin, en pysty kelaamaan mennyttä vuotta pois, tai poistaa sitä tiedostosta nappia painamalla. Nämä kuluneet kahdeksan kuukautta on jättäneet auttamatta jälkensä minuuteeni, mun elämääni ja meidän perheen elämään. Vaikka oikeasti mä ajattelenkin nyt, että kaikki on ihan hyvin, siis tilanteeseen nähden, niin silti mulla on sellainen olo, että mulla on omassa elämässäni nyt paljon rakennettavaa, palasia koottavaksi ja aikaa kiinniotettavaksi. Edessä on siis paljon hommia, jotta elämä palaa raiteilleen, jotta opin jälleen luottamaan tulevaisuuteen, jotta puolisoni oppii luottamaan meidän tulevaisuuteen, jotta lapset ei pelkää että äiti sairastuu. Jotenkin vaan toivon, että kriittiset ensimmäiset vuodet tässä nyt kuluisi nopeasti ja riskit sairauden uusiutumiseen pienenisi olemattomiin, mutta en kyllä haluaisi tuhlata kallisarvoista elämääni odottamiseen ja jännittämiseen, en halua jäädä enempää jälkeen omasta elämästäni, joten päätän aloittaa rakentamisen jo nyt, uskoen ja toivoen, että sitä ei enää tämä tauti romuta. 


ps. tukka kasvaa,
kuten kuvasta näkyy;)