Mulla on syöpä. Sairastan syöpää. Käyn syöpähoidoissa. Olen syöpäpotilas. Aika pelottavia lauseita itseasiassa. Syövällä on huono kaiku. Vaikka syöpätodellisuuden on moninainen - syöpään liittyy mahtavia paranemistarinoita ja hyvin tehoavia hoitoja - mutta toki on myös se toinen ääripää, ja kaikkea siltä väliltä. Syöpä voi olla mitä vaan täydestä tervehtymisestä kivuliaaseen kuolemaan. Ei ole kahta samanlaista syöpää. Joten oikeastaan sanasta syöpä voi päätellä hyvin vähän. Myös tavat suhtautua syöpään, syöpäpotilaana olemiseen, syöpähoitojen sivuoireisiin ja koko hässäkkään vaihtelee tosi paljon sekä persoonan, että sairaudentilan mukaan. 

Mulla on syöpä. Viimeksi tilanne oli melko helppo, kaksi viikkoa diagnoosista pystyin jo sanomaan että mulla OLI syöpä, kirurgi poisti sen ja se poltettiin patologin uunissa. Pystyin ajattelemaan, että syöpä oli ja meni ja solumyrkyt annetaan jopa varmuuden vuoksi. Nyt tilanne on toinen, nyt mulla oikeesti on se syöpä -mutta koska se on oireeton. se ei lopulta vaikuta paljoakaan mun elämään, muuta kuin tämän junan tapaan kulkevan hoitoputken muodossa.

Sairastan syöpää, no joo, sairastan ja sairastan. Se tuntuu todella hassulta, koska mitään sairauden tunnetta ei ole ollut tälläkään kertaa ollenkaan. Kummallista väsymystä on ollut jonkun aikaa, mutta syöpä ei ole aiheuttanut mulle kipuja eikä ongelmia. Se on vaan ollut, ihan hiljaa ja pirullisena. No mutta kai mä sairastan, vaikka ei siltä tunnukaan.

Käyn syöpähoidoissa. No käyn, mutta sama tunne kuin viime kierroksella - epätodellinen. Tuntuu, kui katselisin tätä jostain ulkopuolelta. Olenko se oikeasti minä joka siellä käy? Ilmeisesti koska makuaisi on muuttunut ja kortisonit valvottaa. Muuten en uskoisi ehkä että siellä käynkään.Syöpähoito -kuulostaa kamalalta, mutta ei se oikeasti ihan niin kamalaa ole. Nytkin oloni on suht normaali, vaikka sain sytostaatteja eilen. Tänään olen lenkkeillyt perheeni kanssa normaalina ja iloisena  lähikauppaan ostamaan porkkanoita ja maitoa, viikkasin kasan pyykkiä, lajittelin parittomien sukkien vuoren, tein ruokaa ja katselin telkkaria. Teen siis muutakin kuin käyn syöpähoidoissa, onneksi. No tiedän, että oirepäivät on vielä tulossa, mutta helpottavaa tällä kertaa tietää, että myös syöpähoitojen aikana voi elää myös ihan normaalia elämää. 

Olen syöpäpotilas. No virallisesti olen sellainen. Edelleenkään olo ei ole kovin potilaallinen, joten vaikea mieltää itsensä sellaiseksi. Syöpäpotilaasta tulee mieleen elokuvan hauras ihminen, joka vetelee viimeisiään sairaalan valkoisissa lakanoissa. Pelottava ajatus. Ehkä siksi ei ole helppoa myöntää olevansa syöpäpotilas, että ei halua ajatella itseään tuohon tilanteeseen. Ja onneksi ei tarvitsekaan, nytkin olen pukeutunut mustaan ja venyttelen jooga-asentoja tässä läppärini kanssa - hyvin kaukana puhtaista valkeista lakanoista ja kivuliaasta korinasta.

Jos mä saisin päättää, niin vaihtaisin syövän nimen. Syöpä kuulostaa rumalta, pahalta, pelottavalta, kuolettavalta ja ahdistavalta. En haluaisi liittää noita asioita omaan elämääni, kun ei onneksi siltä ainakaan tällä hetkellä tunnu. Lopulta, elämä on tälläkin hetkellä melko normaalia, vaikkakin mulla on syöpä, sairastan syöpää, käyn syöpähoidoissa ja olen syöpäpotilas.